Verneri Suhonen pt.3 – Starting from the scratch
26.1.2025.
Istuin linja-autoon etupenkille hyvän ystäväni, joukkueemme luottohierojan kanssa 18:12. Taivaalta satoi ohuesti räntää, ja tunnelma oli varsin seesteinen. Hotellin pihalle tullut linja-auton kuljettaja poltti savuketta pihalla. Kuudelta oli ollut tarkoitus lähteä, mutta keskieurooppalaiseen tyyliin aikataulut olivat tänäkin iltana suuntaa antavia. Deja Vu -tunne valtasi koko kehon. Matkaseurueeseen kuului myös muutama urheilija, ja kaksi huoltomiestä. Kaikilta oli kellokortti leimattu tammikuun osalta.
Lähdimme ajelemaan kohti Zurichin lentokenttää. Ohitimme matkalla viikonlopun kilpailustadionin. Se ammotti tyhjillään ja näytti nyt enemmän hylätyltä hautausmaalta, kun kivinen kirkko loi varjoa rinteelle, jossa oli koko viikonlopun todistettu toinen toistaan tiukempia mittelöitä. Sirkus oli pakannut telttansa, ja oli jo matkalla uuteen kaupunkiin. Uusi yleisö odotti jo vetonaulojen saapuvan. Vaivuin ajatuksiini ja tarkastelin oloani. Se oli kaikesta huolimatta hyvä, vaikkei minkään konfettisateen saattelemana tämän maitojunan kyytiin ollut lähdetty. Nautin pettymyksen tuomasta tunteesta ja imeskelin sitä raakana. Aikahan kuitenkin kultaa muistot eikä sitä enää vuosien päästä muista, miten rajusti kyseinen pettymys kolisi.
Olen ollut kyseisessä sirkuksessa mukana enemmän tai vähemmän pian kymmenen vuotta. Se on paperilla pitkä aika. Oikeasti se on tuntunut jälkikäteen silmänräpäykseltä. 19-vuotiaana sitä katsoi Sami Jauhojärveä Rukan maailmancupin kisapalaverissa, ja mietti että tuohon ikään on kyllä matkaa. Sitten sitä kävi muutaman reissun ja nyt lähennellään kolmeakymmentä ikävuotta. Ensimmäisinä vuosina tällainen reissu sai minut raivon partaalle. Karsintaan jääminen oli kokemus, joka sai kaiken tuntumaan turhalta. Siihen liittyi häpeä, vitutus ja pettymys itseensä. Halu näyttää oli ajoittain mielipuolinen. Siihen liittyi myös painetta, jonka oli itselleen asettanut. Se teki kilpailukaudesta aika raadollista mielelle. Nykyään ajatusmallini on erilainen. Kaikki karsiutuvat joskus maailmancupissa. Sitä vasta osaa arvostaa kaikkia urheilun tuomia tunnetiloja kymmenen vuoden touhuamisen jälkeen. Ja näin se kai menee elämässä muutenkin.
Useasti olen törmännyt tammikuisen reissuni jälkeen kysymykseen, että miksei ole lähtenyt kulkemaan. Olen itsekin miettinyt kyllä asiaa. Todellisuudessa olen hiihtänyt tämän hetken tasollani. Jos mietin vuotta taaksepäin, niin olen kirjaimellisesti sillä tasolla, millä olen ollut koko vuoden. Ei tullut lottovoittoa tuloksellisesti, mutta näin se välillä menee. Engadinin karsinnassa sain yhden mahdollisuuden näyttää tasoni vapaan sprintissä. Kuusi sekuntia erotti minut maailman nopeimmasta aika-ajo hiihtäjästä kolmen minuutin suorituksessa. Hiihdin sen siis täysin tämän kauden tasollani. Joskus kuusi sekuntia riittäisi jatkoon, mutta ei tällä kertaa. Urheilu on raadollista, mutta rehellistä. Kello kohtelee jokaista tasapuolisesti.
Urheilussa tavoitellaan kehitystä. Kaikki toiminta elämässä tähtää siihen. Asia, joka tuppaa usein unohtumaan on se, että kaikki muutkin tähtäävät siihen. Jopa maailman paras urheilija tähtää kehitykseen. Vaikka itse kehittyisi, kaikki muutkin ovat tähdänneet siihen. Laji menee jatkuvasti eteenpäin ja vauhdit nopeutuvat. Ihmisistä tulee urheilussa kovempia ja kestävämpiä. Usein kilpailukaudella onkin kyse siitä kuka on kehittynyt eniten. Kuusi sekuntia kärjestä kertoo, että mukana on pysytty, mutta se ei aina riitä.
MM-kisoista ulosjäänti oli tietenkin pettymys. Asia oli tosin helppo hyväksyä ja se oli etukäteen myös tiedossa. Sijalla 40. ei ole asiaa kisoihin. Mutta yksi asia on varmaa, sirkus ja kilpailukausi jatkuvat. Ja voi pojat, onhan meillä ollut hauskaa. Seuraavaksi tähdätään Lahden ja Tallinnan maailmancupeihin, jotka käydään 19.-23.3.2025! LFG!
3.3.2025 Helsinki
Verneri Suhonen
