Keväällä 2023 on jälleen tai vasta - lukijasta ja hänen puoluekannastaan riippuen - eduskuntavaalit. Vaikka edellisistä vaaleista hallitus ja pääministeri onkin vaihtunut, näyttäisi nykytrendi olevan sellainen, että uudet vaalit järjestetään vain neljän vuoden välein, ja mahdolliset hallituskriisit sovitaan Arkadianmäellä ja puoluetoimistojen huoneissa niin, että tarvittaessa vaihdetaan miestä / naista johdossa tai puoluetta hallituskokoonpanossa. Mandaatti näyttäisi olevan neljä vuotta, ja voittanut puolue tulee näin ollen olemaan vallassa, tapahtui oikeastaan mitä tahansa.
Ero yritysmaailmaan on siten oikeastaan kuin yöllä ja päivällä. Tai oikeastaan vain yritysmaailman teoreettiseen sääntöön. Toimitusjohtajan kun on oltava käytännössä tavoitettavissa 24/7 ja hallituksen tehtävä on todellakin valvoa osakkeenomistajan etua. Jos se osuu tuulettimeen, jonkun pitäisi tulla esiin ja kantaa vastuu.
Nyt näin kesän lopulla valtakunnan ykkösaiheena on ollut parikin esimerkkiä yritysmaailmasta ja vastuunkannosta. Ensimmäisenä Fortumin Uniper seikkailut Saksanmaalla. Normaalin business -jargonin mukaan kauppa oli ”silloin havaittujen tietojen valossa kannattava” eikä ollut kuvitelmaa, että Euroopassa syttyisi sota. Toinen esimerkki surullisemmasta vastuunkannosta koskeekin pääkaupunki Helsingin toimia. Työntekijät joko saavat palkkansa ajallaan, tai sitten tilanne on ollut palkansaajalle täysin kohtuuton. Rahaa ei saada maksuun tai se tulee väärin maksettuna, ja nämä odottelut ovat kestäneet pahimmillaan useita kuukausia. Kukaan ei ole astunut esiin, ja todennut, että meidän moka, korjataan. Rahaa on laitettu haisemaan, mutta sitä on saanut käytännössä konsultit sen sijaan, että raha olisi kohdistunut yksinomaan sinne, missä sitä olisi tarvittu, eli palkanmaksuun.
Näitä kahta tapausta yhdistää jossain määrin sama asia. Listalle voisi lisätä myös Finnairin tukemisen, joten ensimmäiseksi veronmaksaja kyselee, miksi sitten kansallisen huoltovarmuuden osalta yritykset ovat pörssissä? Pörssissä olo ei ole itseisarvo, jos omistuksen strateginen puoli on olla aina osa yhteiskunnan tukiverkostoa. Listautumisannilla kerätään yrityksen kassaan rahaa, mutta sen jälkeen kurssinousujen ja laskujen osalta tulosvaikutus tulee vain omistajille, eikä niinkään yritykselle. Toki kilpailullisessa maailmassa tilanne olisi eri, jos siellä olisi oikeat kannustimet olemassa olevine vastuineen. Kuitenkin Fortum ja Finnair ovat pystyneet ja pystyvät jatkossakin operoimaan johdon tahdon mukaisesti, eikä valtio tule omistajana puuttumaan mihinkään. Tässä poliittisessa omistajuudessa onkin siis sekä valtion omistajuuden, että Helsingin kaupungin palkkasotkujen ongelma. Kun organisaatio on tarpeeksi iso, tai sen tausta on aina jossain määrin veronmaksajien kautta turvattu, voi oikeastaan tehdä mitä tahansa. Pienemmissä firmoissa tilanne on toinen. Jos mokaa, monon kuva persuksiin on tosiasia. Ja jos mokaa pahasti, on myös omat rahat, perhe ja jopa parisuhde liipaisimella. Näin ollen pk-yrittäjä kantaa havaitun perusteella aina suurempaa riskiä kuin julkishallinnon virkamiehet ja johtajat tai pörssifirman (jossa valtio on osaomistajana) toimitusjohtaja. Näin ollen tämä malja nostetaan pk-yrittäjille, tahoille, jotka pitävät pyörät pyörimässä ja yhteiskunnan liikkeellä.
